Read Kirkkoraamattu 1933/38 alaviitteineen Job 7 Bible Online

Job 7 - Kirkkoraamattu 1933/38 alaviitteineen bible

Job 7

¹Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niin kuin orjan päivät?

²Niin kuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua, Job 14:6. Luovu hänestä, että hän sais levätä, niin kauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niin kuin palkollinen.

³Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut. Ps 6:7. Minä olen niin väsynyt huokauksista: minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposiani kyynelilläni.

⁴Kuin minä levätä panin, sanoin minä: koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

⁵Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

⁶Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä. Job 17:11. Minun päiväni ovat kuluneet: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat, Ps 102:12. Minun päiväni ovat kuluneet niin kuin varjo, ja minä kuivetun niin kuin ruoho.

⁷II. Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään. Job 8:9. Sillä me olemme niin kuin eilen tulleet, ja emme mitään tiedä: meidän elämämme on niin kuin varjo maan päällä. Ps 78:39. Sillä hän muisti heidän lihaksi, tuuleksi, joka menee pois ja ei palaja. Ps 90:10. Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta: ja kuin se paras on ollut, niin on se tuska ja työ ollut: sillä se leikataan pois, niin kuin me lentäisimme pois. Jak 4:14. Jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Sillä mikä on teidän elämänne? Se on löyhkä, joka vähäksi (hetkeksi) näkyy, mutta sitte katoo.

⁸Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

⁹Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, Job 16:22. Mutta määrätyt vuodet ovat tulleet, ja minä menen sitä tietä pois, jota en minä jälleen palaja.

¹⁰Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

¹¹Sen tähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

¹²Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

¹³Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

¹⁴Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

¹⁵Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

¹⁶Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat. Ps 39:14. Luovu minusta, että minä virkoaisin, ennen kuin minä menen pois, ja en silleen tässä ole. Ps 62:10. Mutta ihmiset ovat kuitenkin turhat, voimalliset myös puuttuvat: he painavat vähemmän kuin ei mitään, niin monta kuin heitä on. Ps 144:4. On sittekin ihminen tyhjän verta: hänen aikansa katoo niin kuin varjo.

¹⁷Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees? Ps 8:5. Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet? Hebr 2:6. Mutta yksi sen todistaa toisessa paikassa ja sanoo: mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?

¹⁸Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

¹⁹Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

²⁰Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

²¹Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.